Mikä on ammatillinen taustasi? Miten olet päätynyt elokuvien tekemisen pariin?
Olen elokuvataiteen laitokselta valmistunut käsikirjoittaja ja dokkaristi. Tulin alalle myöhään. Olin kolmekymppinen, kun ystäväni vei minut DocPoint-festivaaleille. En ollut ikinä nähnyt luovaa dokumenttielokuvaa, enkä edes tuntenut ketään kulttuurialalla työskentelevää. Ystäväni lähti kotiin, ja minä jäin katsomaan elokuvia. Sunnuntaina kun festivaalin viimeisen leffan lopputekstit pyörivät, tajusin että jotkut tekevät näitä työkseen. Asia oli sillä selvä – irtisanouduin korporaatioduunista, menin Mouka Filmille harjoitteluun ja ryhdyin pian kuvaamaan ensimmäistä dokumenttielokuvaani.
En halunnut hakea elokuvakouluun, vaan oppia käytännössä. Tein pitkään tuotantopäällikön, 1. apulaisohjaajan ja linjatuottajan töitä pitkissä dokkari- ja fiktiotuotannoissa. Samanaikaisesti tein omia leffoja, kolkuttelin ovia, kokeilin eri tehtävänkuvia ja harhailinkin.
Käsikirjoittaminen viimein pakotti minut elokuvakouluun. Ajattelin, että olisin harmaa ja ryttyinen ennen kuin ehtisin oppia kaiken, jos kirjoittaisin ja opiskelisin käsikirjoittamista itse tuotantohommien keskellä ja välissä. Kun pääsin opiskelemaan käsikirjoittamista, lopetin tuotantohommien tekemisen.
Opiskelujemme aikana ohjasimme käsikirjoittaja ja ohjaaja Vilja Autiokyrön kanssa lyhytdokumentaarin Keuliminen. Vaikka en ollut tehnyt dokumenttielokuvia aikoihin, sisälläni muhineet liitokset olivat vihdoin jotenkin valmiit. Löysin oman ääneni ja tekijyyteni dokkaristina tuota elokuvaa tehdessämme.
Valmistumisen jälkeen olen käsikirjoittajan ja ohjaajan töiden lisäksi opettanut käsikirjoittamista. Toimin myös Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry:n uunituoreena puheenjohtajana.
Miten päädyit hakemaan Kehittämö-ohjelmaan ja mitä odotat ohjelmalta?
Minusta tuntui, että Kehittämö on kuin tehty teostani Mootrixia varten. Mootrix kuvataan lähes kokonaan Suomen ulkopuolella. Se on myös aika kokeellinen, eikä edusta sitä perinteisintä kerronnallista muotoa. Olin kehitellyt Mootrixia dokumenttielokuvakollektiivissamme Antareksessa, saanut sille Suomen elokuvasäätiön käsikirjoitustuen ja Taiken matka-apurahan sekä ehtinyt jo tehdä ensimmäisen ennakkotutkimusmatkan Hollantiin.
Kehittämö tuli täydelliseen hetkeen myös tuotantoyhtiön valintaa ajatellen. Totta kai ohjaajana haluaa aina saada elokuvalleen kaiken tuen ja resurssit, mutta näin isossa projektissa rahallisesti tuettu aika taiteelliseen kehittelyyn yhdessä tuottajien ja kansainvälisen mentorimme Gitte Hansenin kanssa on sekä pakollista että ihanteellista.
Kerro lisää teoshankkeestasi – miten päädyit aiheen pariin ja mistä teos kertoo?
Näin uutisen lehmien pään muotoon ja näkökyvylle suunnitelluista VR-laseista, joita kokeiltiin maitotilalla lähellä Moskovaa. Lasien avulla testattiin, voiko virtuaalinen kokemus kesän vihreistä laitumista vaikuttaa lehmien maidontuotantoon keskellä kylmintä talvea. Sillä hetkellä muodostui elokuvan perusidea “matrixissa” elävästä ja onnellisena pidetystä lehmästä. Yritin pitkään hätyytellä ideaa pois mielestäni, mutta tuntui, että aina kun mentaalisesti vilkaisin olkani yli, siellä seisoi lehmä VR-lasit päässä lumisella arolla – ja odotti. Tuntui kuin lehmä katsoisi virtuaalitodellisuuden lisäksi myös minuun: mietin, mitä on tämä aika, jota me elämme ja mitä tämä kaikki kertoo meistä ihmisistä.
Olin aiemmin apulaisohjannut lyhytelokuvaa sadan lehmän maitotilalla, mikä on aika keskivertokoko suomalaisilla maitotiloilla. Osa lehmien hoidosta oli automatisoitu ja drone pörräsi laitumen yläpuolella valvomassa. Siitä huolimatta manuaalisen työn määrä oli valtava. Kun ryhdyin tutkimaan modernia maitotaloutta, löysin täysin erilaisia navettoja – jättimäisten ja automatisoitujen maitotilojen maailman, joka näyttää ennemminkin scifiltä ja dystopialta. Ne ovat täynnä datavirtoja, robotteja, digitekniikkaa ja koneita. Lehmä on koneiston biomassaa ja samanaikaisesti huippuunsa asti teknologian avulla viritetty tuottava yksilö, jonka onnea mitataan.
Mootrix kertoo meistä ihmisistä ja suhteestamme digiteknologiaan, ultramoderneilla maitotiloilla asuvien lehmien ja niiden onnea ja tehokkuutta valvovan koneiston kautta. Elokuva liikkuu jättiläismäisillä tai äärimmäisissä olosuhteissa toimivilla maitotiloilla eri puolilla maailmaa: maailman suurimmalla, 100 000 lehmän maitotilalla Kiinassa, jossa lehmät pyörivät karusellimaisissa lypsyroboteissa; maitotilalla keskellä aavikkoa Saudi-Arabiassa, yhdessä maailman kuivimmista paikoista; ja vedessä kelluvalla kaupunkitilalla Hollannissa, Rotterdamin satamassa. Elokuva seuraa myös “koneiston luojia” eli tutkijoita ja keksijöitä, kun he kehittävät ja testaavat uusia innovaatioitaan.
Taustani takia olen solahtanut tähän maailmaan hyvin. Olen aiemmalta koulutukseltani kauppatieteiden maisteri ja luin sivuaineena ympäristöjohtamista ja ympäristötieteitä. Olen myös työskennellyt kansainvälisessä, automaatioteknologiaa ja robotiikkaa valmistavassa korporaatiossa Intiassa, Meksikossa ja Suomessa.
Onko Kehittämö tähän mennessä ollut sellainen kuin kuvittelit alun perin hakiessasi ohjelmaan? Miten oman projektisi prosessi Kehittämössä on mielestäsi edennyt tähän mennessä?
No, onhan tämä ollut huimaa. En aluksi tajunnut, kuinka paljon Kehittämö panostaa tekijän ja elokuvan taiteelliseen kehittelytyöhön. Kehittämössä myönnetyllä rahalla ei siis ole tarkoitus vain rynnätä kuvaamaan ja tekemään.
Saadusta rahoituksesta 60 % pitää käyttää taiteellisesti vastaavien palkkoihin. Tämä on pakottanut hidastamaan tahtia, purkamaan ja kokoamaan jälleen. Uudestaan ja uudestaan. Rakastan yhteissessioitamme Napafilmsin tuottajien Marianne Mäkelän ja Liisa Karpon sekä mentorimme Gitte Hansenin kanssa. On suuri etuoikeus saada heidän aivonsa ja sydämensä tähän mukaan ja kehittää elokuvaa näin taitavalla joukolla.
Todella iso konkreettinen apu on ollut taustatutkijan palkkaaminen avukseni. Lähden seuraavalle taustatutkimusmatkalle Saudi-Arabiaan. Mootrix etenee monella saralla ja moneen suuntaan samanaikaisesti. Ilman vahvoja joukkoja ja taloudellisia resursseja mikään tästä ei olisi mahdollista.
Minkälaisia aiheita tai teemoja olet kiinnostunut käsittelemään teoksissasi? Miten kuvailisit taiteellista tyyliäsi tai millaiset taiteelliset valinnat inspiroivat sinua?
Kaikki inhimillisesti vino, absurdi ja surrealistinen kiinnostaa minua. Dokkaripuolella se näkyy kohotteisena ja kokeellisena visuaalisena tyylinä. Haluan, että kuvat näyttävät sellaiselta, ettei niitä realistisesti voisi omilla silmillään täysin tavoittaa. Tämä voi tietysti tarkoittaa myös jotain pientä, kuten rajausta tai assosiaatiota.
Tykkään tutustua hyvin siihen, mitä olen kuvaamassa ja sitten suunnitella valtaosan kuvista todella huolellisesti. Dokumenttielokuvissa on tietysti usein jokin osuus, jossa tämä ei ole täysin mahdollista. Yhteys toisiin ihmisiin tai sen puute on aina kiinnostanut minua. Minua kiinnostavat myös ääripäät ja vastakohdat, esimerkiksi luonnottoman ja luonnollisen tai elävän ja koneen yhdistelmät. Lisäksi maisemat, muodot, eri materiaalit ja tekstuurit sekä symmetria inspiroivat minua.
Miten kehität omaa työskentelyäsi ja pyrit löytämään uusia ideoita tai aiheita?
Aiheita, idea-aihioita ja innostuksia on aina, mutta niiden kehittäminen elokuvaideaksi vaatii usein todella paljon ajatustyötä. Käsikirjoittajuus on onneksi tuonut siihen vahvat eväät.
Kaverit aina nauravat, kun päädyn syvähaastattelemaan ihmisiä. Minua kai oikeasti kiinnostaa, miten joku tai jokin toimii tai ajattelee. Olen ollut sellainen lapsesta asti – en ymmärtänyt, miksi ihmiset eivät kerro, mitä heille oikeasti kuuluu tai miksi niin paljon jää sanomatta. Olen matkustanut, seikkaillut ja asunut ulkomailla. Käsikirjoittajan ja dokkaristin työ on mielestäni samankaltaista matkustelua ja asustelua itselle uusilla seuduilla. Koska pidän siitä, koen sen todella tyydyttävänä.
Kohtaavatko aloittelevat elokuvantekijät mielestäsi jotain tietynlaisia haasteita uransa käynnistämisessä Suomessa? Millaisia? Mitä haasteita olet itse kohdannut elokuvan tekijänä?
Totta kai kohtaavat! Elokuvien tekeminen on kallista, harva jaksaa tehdä niitä yksin tai ilman rahoitusta kovin pitkään, ja ala on kovin kilpailtu. Vain hyvin pieni osa pääsee elokuvakouluihin, ja sieltäkin harva pääsee valmistuttuaan tekemään ammattimaisesti rahoitettuja tuotantoja. Suomessa on huutava pula Kehittämön kaltaisista ohjelmista, joissa panostetaan uusiin tekijöihin, erityisesti heidän ensimmäiseen tai toiseen pitkään elokuvaansa.
Nyt on jo herätty siihen, että tarvitsemme moniäänisiä tarinoita, kertojia ja representaatiota, ja että elokuvantekijäksi voi tulla eri polkuja pitkin – on esimerkiksi hyväksyttävää löytää oma juttunsa hieman myöhemmin elämässä. Kun tulin alalle, yli-innokas tietämättömyyden ja pelottomuuden yhdistelmä duunarimentaliteetilla suojeli minua pitkään. Mikään ”reilukerho” tämä ala ei ole. Rahat ja resurssit ovat niin pieniä, ettei alalla haluta kovin paljon ottaa riskejä ja pelataan varman päälle.
Minkälainen rooli on mielestäsi eri tahojen yhteistyöllä elokuvien tekemisessä? Millaisena näet tuottajan ja ohjaajan välisen yhteistyön merkityksen?
Yhteistyö tuottajan kanssa on tietysti kaiken a ja o, ja oikean tuotantoyhtiön valinta on ollut tähän mennessä tärkein päätös. Projektit ovat niin pitkiä, että kannattaa valita ihmiset, joiden kanssa on kivaa ja joiden kanssa on turvallista myös kohdata haasteet, sillä ne kuuluvat elokuvien tekoon.
Halusin tuottajan, joka on vahvasti mukana elokuvan kehittelyssä ja jolta löytyy niin dramaturgiset kuin visuaalisen kerronnan taidot. Luonnollisesti tarvitsin myös tuottajan, jolla on kokemusta kansainvälisistä projekteista ja rahoituksesta. Arvostan tuottajien työtä valtavasti. Energiat ja tekemisen tavat ovat kohdanneet paremmin kuin osasin toivoakaan Napafilmsin Liisan ja Mariannen kanssa.
Yleisesti ja aina sitä haluaa työskennellä ihmisten kanssa, joiden kanssa on hyvä yhteys ja joiden seurassa on helppo olla oma itsensä. Elokuvien tekeminen on pitkälti kommunikaatiota. Mitä paremmin pystyt luomaan tilan tai yhteyden, jossa ei tarvitse pelätä mokaamista tai peitellä todellista minäänsä, sen paremmin taiteen tekeminen yhdessä sujuu.
Kehittämö on AVEKin ja Suomen Kulttuurirahaston uusi kehittämisohjelma, jonka tavoitteena on vahvistaa sukupolvensa lahjakkaimpien tekijöiden omaäänisyyttä ja synnyttää uusia, korkeatasoisia audiovisuaalisia teoksia. Ohjelmaan valitut tekijät saavat teostensa kehittämiseksi 55 000 €:n tuen sekä henkilökohtaista mentorointia alan kansainvälisiltä huippuammattilaisilta.
Kehittämön mahdollistaa Suomen Kulttuurirahaston taloudellinen tuki, ja ohjelman toteuttaa AVEK. Ohjelma rahoitetaan puoliksi Suomen Kulttuurirahaston tuella ja puoliksi AVEKin yksityisen kopioinnin hyvityksestä tulevilla tekijänoikeusvaroilla.